perjantai 31. heinäkuuta 2015

Suruaikaa ja lohdutusta.

En voi vieläkään uskoa sitä, että perheestämme puuttuu yksi jäsen. Odotan aina Kallea aamu-ja iltaruuille, sekä päiväraksuille. Odotan, että se on Romeon kanssa vastassa, kun tulen kotiin. Odotan, että pian se juoksee jostain nurkan takaa ja on taas täällä...mutta ei se koskaan enää mene niin.

Viimeiset hetket.
Koska blogi piti taukoa, jäi paljon kirjoittamatta. Kallen oksentelu oli pahin kaikista oireista, eikä eläinlääkäri löytänyt mitään muuta järkevää syytä kuin allergia. Tämän tauon aikana kokeilimme kaikkea; rauhoittavia, erilaisia ruokavaliota, lääkkeitä, ravintolisiä...lista on loputon. Voin sanoa, että kokeilimme ihan kaikkea! Välillä Kallen paino nousikin, mutta sitten erään kerran se ei enää noussutkaan. Lopetuspäivänä Kalle painoi enää 3,5kg, mikä on todella vähän niin isolle kissalle kuin Kalle oli. Eläinlääkäri oli täysin samaa mieltä, että on eutanasian aika. Kalle sai maanpäällä 13 ihanaa vuotta, vaikka viimeinen vuosi menikin enemmän ja vähemmän sairastellessa. Kallea rakastettiin ehdoitta ja se oli perheenjäsen.




Luopuminen on vaikeaa, vaikka päätös olisi oikea.







On ollut pakko opetella elämään ja jatkamaan sitä näin, kun se on. Onneksi Romeo on ollut tukena jatkuvasti. Nykyään se nukkuu meidän kanssa päiväunet ja yöunet, illalla se simahti jalkoihini nukkumaan ja aamulla kömpi kanssani ylös aamupalalle neljän aikaan. Romeo on ollut surutyön kannalta kultaakin kalliimpi.

Kävimme äitini luona, jotta Romeo pääsisi ulkoilemaan. Valitettavasti siellä oli ruohonleikkuut menossa, ja Romeota pelotti se iso pahanääninen kone, joten ulkoilu jäi sitten melko pikaiseksi. Romeo rakastaa olla äitini luona, siellähän se kasvoikin osan pentu-ajastaan.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti